Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee
Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 1.0 Suomi-lisenssi.

Cating tuolossa myöhemmin.

Tämä on kysely kiinnostuksesta.
Tämä joka on yksinkertaisesti se mitä siinä sanotaan, paitsi, että se on myös teatteria, jossa käytetään valoja ja rekvisiittaa, näyttelijät eivät lue paperista.
Tämä on pitkästä runoperinteestäni näytelmäsovitus. Suurin osa teksteistä on teoksestani Punkkua kuutamolla, kirjallista unta ja puihin kasvaneet tähdet.

Kaikissa intiimi, konfessionaalinen tunnelma. Näyttelijät puhuvat lähinnä yleisölle/tyhjyydelle. Viittaukset lavasteisiin tms. ovat alustavia, en toki ole tehnyt mitään valmista valaistusta, koreografiaa tai puvustusta.

Hahmoja on

Kirjailija (hahmo, joka pitää prologin)
Kristus (naiseksipukeutuja. Kaunis olento)
Anne (hauraan oloinen blondiini, intohimoinen)
Hippi (uff-vaatteita käyttävä, pilvenpolttelija)
Maria ja Claudia (kaksi tyttöä, jotka ovat selkeästi yhdessä alusta asti,
Maria aikin aluksi “siistimpi”, mutta muuttuu näytelmän, varsinkin
oman pitkän osuutensa myötä, Claudia taas on hellempi ja hauraampi,
mutta alussa ujon oloinen. Muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi)
Mark (haaveellinen, melko nuori)
Jenny (vahva, androgyyninen tyttö)

Kaikki hahmot edustavat vahvoja viittauksia todellisuuteen, mutta eivät suoria.
Tämän toteuttamiseen tarvittaisiin ihmisiä. Paitsi näyttelijät, lavastusta, tilaa, puvustusta, maskeerausta, asioita, joista en yksinkertaisesti tiedä mitään. Mutta luulen, että siksikin, että tämä on epätavallinen tapa tehdä ei-luenta/ei-näytelmä, se myös antaa epätavallisia mahdollisuuksia luovuudelle.
Toki myös apua ohjaukseen, en ole sellaistakaan tehnyt.
Jos kiinnostusta on, monet teistä ovat teatteri-ihmisiä, ja teillä saattaisi olla halua tehdä jotakin tämän projektin tiimoilta, jollakulla tehdä ääniä, tai jopa kuvataustaa. Mahdolliseti tallennettavaa materiaalia? Jos tahdotte, puhukaa ihmeessä kavereillenne asiasta.
Projektoria voi käyttää heijastamaan kuvia seinälle. Toki lavastuksen täytyy olla suhteellisen kevyt, etteivät tauot episodien välillä muutu hirveän pitkiksi? Tietysti on myös mahdollista tehdä tietoinen valinta, että lavasteiden vaihto jätetään näkyville, joskin hiljaisuuteen, eikä siinä pidetä kiirettä, että ihmisille jätetään hiukan aikaa, mutta ei liikaa, kuulla mitä ovat juuri kuulleet.
En tiedä, tämä kaikki juuri on auki.
Pätkien välille voidaan jopa heijastaa pätkiä elokuvista, vanhoista elokuvista.
Avoin näytemän osallistujille tai heidän kavereilleen. Tekstien sisältö ja sanoitus jossakinmäärin keskusteltavissa, miten ne sopivat kerrottaviksi tms. tämä on ensimmäinen versio.
Herättääkö tämä tarvetta tai halua keskustelulle? Kritiikille? Hapuilen pimeässä, kuten muuan henkilö joskus sanoi, viiraako minulla, vai viiraako tarpeeksi monella muullakin?

1.

Prologi, simplistinen, “Kirjailija”

En minä kirjoita itselleni tai tuntemattomalle
vaan lumotakseni sinut. Haluan, että silität päätätäni,
että voin eksyä hiuksiisi.
Enkä kirjoittanut mitään yksin, kaikki se,
millä on väliä, on otettu ilmasta, sivuilta, ihmisten huulilta
jos kohta lisäsin muutaman oivalluksen, ja annoin eteenpäin,
suurimpana lahjana mitä voi niille antaa
joita lainasin.
Enkä minä kirjoita vain yhdelle ainoalle rakkaudelle
vaan hellyydelle ja kiireettömille hetkille
kun istumme asunnoissa ja puhumme mistä puhumme
En ole koskaan kirjoittanut Taiteelle
niinkuin sellaista olisi, sana on merkityksetön,
on vain kuvia, sanoja, lauseita, soittimia, mitä niistä teemmekin,
omaksi iloksemme, sanoaksemme jotakin,
En ole etsinyt Totuutta tai Teoriaa
vain hiukan merkitystä, ja pilkannut ilmeisiä valheita,
jos niillä on valtaa, pilkannut valtaa, kun se on valhe,
enkä halunnut mennä liian kauas siitä mikä on lähinnä,
että olemme tärkeimmät juuri tässä, istumassa tuoleilla tai lattialla

2.

Kristus. Kaunis transvestiitti, mekko, kokoasu tms. olennaista tässä on vain, ettei asu ole mitään mikä olisi “yli” tai parodista vaan yksinkertaisesti jotain herkkää/sakraalia.

Kun suutelen peilikuvaani tunnen itsessäni kosketuksen
himon ja rakkauden kaksoiskielen
pojan/ tytön kaksoismielen
joka ansaitsee suudelman ja rakkauteni

Olen kauniissa vaatteissa valmiina iltaan
olen maalannut kasvoni ja olen kauniimpi kuin koskaan
olen valmiina iltaan, viiniin, kaikkeen elämään
poika jolla on punatut huulet, silmät siniset ja tummat
musta keveä hame tytöllä joka olen kaunis mies tai komea nainen
valmiina savuun ja muinaisiinkin lauluihin
kun suutelen peilikuvaani, tunnen kielelläni kiihottuneen ilon

Tahdon ottaa, antaa, polvistua eteeni ja nähdä itseni polvistuvan
- toisinaan - usein tahdon kuitenkin vain
katsoa silmiini ja hymyillä

Kun suutelen peilikuvaani tunnen suullani Kristuksen huulet
peilissäni renessanssin Italian kirkkojen kuva
hänen kätensä hiuksillani
sillä me teemme pyhästä oman kuvamme
että näkisimme itsemme sen arvoisina, kuin todella olemme

Hän olen minä,
ja meidän pöytämme viimeinen ehtoollinen
vain teiltä pyydän anteeksi syntejäni

3.

Nuori tyttö, Anne (hauraan oloinen blondi, mutta intohimoinen)
Varastaako taustalle joitain Sally Mannin kuvia puhuttaessa kuolemasta?

Ei, en tiedä vanhuudesta, haluan nähdä asiat sakraalina, paljaana, vahvasti. Haluan kirjoittaa niin että sieluni näkyy lauseiden lävitse kuin kirkkaasta ikkunasta. Ratamopihat ja liljat ja katuvalot pyhien teiden yllä. Olematta eteerinen, olla tässä, puhua Jumalastakin kuin ystävällä teekupin yli, koska jos on jotakin suurempaa, se on kaikessa, se on meissä, se on koko ajan. Kuolema täytyy muistaa, täytyy muistaa, että elämä on nyt, yhtä lähellä kuin iho. En tiedä vanhuudesta, ehkä olen silloin hereillä enemmän kuin nyt, ehkä hyvin väsynyt ja silloin ehkä ymmärrän, miten joku voi ottaa kuoleman vastaan, en sitä ymmärrä nyt. Enkä tiedä onko sitä, mutta tiedän etten tiedä ja tiedän että melankolia ja rakkaus ja kaipaus täyttää kaiken niinkuin lasi viinin, ja hellyys on jotakin, mitä ei voi olla liikaa, ja meidän pitäisi voida olla kuten hyvin pieni lapsi on sylissä, ja samalla olla syli, ja samalla olla tässä, ja antaa tässä olla se, minkä sylissä olemme. Kaikki.
En tiedä vanhuudesta. Tiedän vain, että minulla on tämä tässä ja se on täysin käsittämätöntä. En tiedä miten selviän tästä, ja samalla olen lapsi tuuliajolla, vapaa, ei vapaa, metsä jatkuu tien toisella puolen ja horisontin takana on toisia kaupunkeja, toisien kaupunkien hitaasti aukeavat kielet, ja tämä kaupunki on minun ihoani ja se täytyy lukemattomista solmuista, kun katson parvekkeeltani kuljetan mieltäni katuja pitkin, ja missä kerran olen kanssanne suudellut, kukin.
En tiedä, onko mitään turvallista. Kuin tuuliajaollahan toki olemme,
ja toisaalta emme, ja juuri siellä on sänky jossa juoda teetä, olla lähekkäin, puhua kunnes aamu alkaa puhua talven läpi, hetken vain, hetken kuin kaivattu ystävä.
Eikä pimeän tarvitse olla särkynyttä sydäntä, jotakin haurasta, vaan se voi olla turva, hellyyttä eikä sitä pidä pelätä, miten soi, kun antaa itsensä heittäytyä, päästää irti siinä missä on pidellyt, pitää kiinni siitä, missä on ollut epävarmuutta. Ehkä tuo tyhjän varmuuden kaipuu on todellinen kuolema, juuri se miksi muistaa Kuoleman Tanssi. Kun heittäytyy siihen, mitä ei tunne, syvemmälle siihen mitä on ollut paljon syvemmälle, jää yksi: rakkaus. Syvemmälle! Muurit ovat korkeita ja suojaisia mutta niitä ei ole. Syvemmälle!
Muuan sisko kirjoitti joskus "mitä siitä että kuolema tulee, onhan kukittu kerta!" mutta ei pidä kukkia kertaa, vaan monta, ja aina, ja aina muistaa kukitut kukat ja elää, ja olla aina uudelleen. Ei hylätä tai kävellä pois, vaan elää, muistaa kuolemakin, ja jos jokin todella kuihtuu, antaa kukkia muiston.

4.

Hippi, vain kertoo,

Kohti

”Anna minulle tähdet” hän sanoi, vastasin – Voin ainoastaan antaa sinulle tämän kaupungin kiveyksen ”Se ei riitä” ”Ei, rakkaani, tähdet eivät riitä,
ikuisuus ei asu vain kesäyössä, mutta joutilailla junaradoilla aamun koittaessa, katoilla, joiden rakentajat, ovat olleet jo kauan poissa, muistoina koulun käytävistä, jossa ensikertaa lintsasimme kahvilailtapäivien puhtaassa
runoudessa, öissä kun luemme visiomme kaikuja, saman. Tähdet ovat vain yksi valo.

Niistä, jotka joskus suutelivat käärmettä, osa palasi takaisin vuorelleen, kukkia hiuksissaan, muuntuneina kyllä, osa alkoi pudota hajanaisiin päiviin, olueisiin vapisevina aamuina, päätyäkseen hulluuden pesäkkeisiin, sairaaloihin, sekaviin tiloihin, fanatiikkaan, lähiöihin,hysteriaan, jotkut kuolivat ennenaikaisesti, jotkut kulkivat bileisiin ja yliopistoihin, jotkut joutilaisuuksiin, seitsemännelle kehälle pyhän ja mafian välillä. Perustivat perheitä, alkaessaan pelätä, että kasvava pimeys asuntojen välillä erottaisi heitä liikaa.

Tulkaa luokseni ystävät, rakkaat, tulkaa vuoteeni ääreen, lähdetään, kuljetaan kaupunkien teille pudottaen kukkia kiveyksille. Tulkaa ystävät, rakkaat, tulkaa silmieni ääreen, katsokaa minuun, minä katselen teitä, rakastan. Tulkaa luokseni, tulkaa pimeyden halki, valaistuissa vaunuissa, jotka kiitävät pysäkkien välillä, katulamppujen alla, pois keskuksista, kohti vapautta.

5.

Duetto, kaksi tyttöä, porvarillinen, ja sellainen jolla on pehmeät vaatteet, ja vihreä liina hiusten ympärillä. Maria ja Claudia

a) Maria

Tiedäthän
tuo hääkakkukoriste,
mies puvussaan, nainen mekossaan,
omilla paikoillaan,

b) Claudia

ikuisesti

a) Claudia

Tuo koriste, joka väräjää
valtavana kuvana läntisilläkin taivailla

b) Maria

vielä julkisivujen päällä olevien jättibrändien yllä
yhdessä muovimalleissa, alttari-ikkunoissa
(niin, muuttujat esitettyinä vakioina)

a) Maria

tuo kangastus tuntuu herjaavan rakkautta

b) Claudia

Kuitenkin, tule sinä kanssani
ollaan katujen huumassa ainakin ensikuu

a) Maria

varmoina kuin kovan linjan lesbofeministit (hymyilee leveästi)
tai heterokkeet, vihkiytyneet
aina huoneiden iloon ja rauhaan

6.

Hippi istuu matolla ja polttaa jointtia, ehkä hippilavasteita, shisha, tms.

Sadeikkunan lämpimällä puolella
jaksaa käyttää uudempaa robotiikkaa
tiskikonetta, pesukonetta, imuria
yö nukuttu unilääkkeillä +-10 tuntia
poltettu aamupaukut,
näissä kemikaaleissa vapauttavaa on,
kuinka ne lomapäivän kanssa
luovat ulkopuolen sadeikkunan lämpimälle puolelle

Olen rakentanut kodistani avaruussukkulaa
keskelle kasvavia etäisyyksiä ihmisten välillä
siivottua huonetta kaikilla mukavuuksilla
joka kuljettaa minua ajan läpi, kohti, kohti
mitä? Yötä? Aamua?

Ulkona Kallion suuri juopunut hevonen
tähtipölyä hännällään, koko kukkula suuri juottoallas
kaurapaikkoja väleissään
on helppo tutustua ihmisiin, jos on juovuksissa,
ja ihmiset joko ovat pahemmin humalassa, tai lähtevät kotiin.
Niistä, jotka kerran muodostivat ihmisten avaruuden tälle mäelle,
on tullut lapsia.

Asuntoni roikkuu korkealla maan yläpuolella
alla kuusikaistainen valtatie, joka on aidattu molemmin puolin
josta kyllä lähtee polkuja,
mutta ne ovat kivisiä ja lähes mahdottomia kulkea,
mihin tie johtaa on selvää:
talo, auto, liitto, suunnaton etäisyys.
Jossakin on piste, jossa tuokin jää kangastukseksi.

Olen vihdoin pistänyt television ja tietokoneen kaappiin,
tuon kuvasarjan, joka keksii ja paljastaa
järjettömän rikoksen toisensa jälkeen,
jättää miettimään että tämä asunto
tuhoutuisi ensimmäisenä pommisateessa,
tarjoaa avun tuttuuden rakentamisessa lähikauppaan,
opettaa lukemaan sen rivejä, ikäänkuin siellä ei
olisi pakko käydä joka tapauksessa,
että se olisi vieläpä tutumpi kuin pesutupa
tai lähimmät kahvilat.

Eikä mikään muutu tietenkään.
Ostelen kyniä, kehitän filmejä, mietin kirjoja,
Kirjoitan pois pitkiä öitä.
Käyttelen uudempaa robotiikkaa.
Odotan saunavuoron alkua.

7.

“Ilta”. Joko nurmikko, tai tuoli ja pöytä... hahmo on melko nuori, haaveellinen. Mark.


Linnunlaulun katveessa

Eksyneenä aikojen mereen
sivussa
aikakausien laulut
tyhjillä kaduilla hiljaiset
elän jossakin mikä olisi-voinut-olla
ja se on - eikä olekaan
tunnen vain poissaolevan todellisuuden

Kun hän hymyilee, nousen
jos hänen hymynsä laantuu, putoan
hänessä yhtyvät välähdykset
siitä mitä oli, siihen mitä kaukaa rakastan
enkä tiedä mitä sanoa tai kuka olen
mutta perhoset törmäilevät minussa

Eikä kukaan ole niinkuin hän
niinkuin hän on minulle suljettu
mistä ottaisin sanat olla
mitä ikinä hän tahtoisi minun olevan
mitä siksi tahtoisin olla

Kun hän hymyilee, lennän
kun hän lähtee, jään silleen
ajelehtimaan tilasta toiseen - jossakin
kaikilta raiteilta sivussa
- ostamaan ruokaa, puhumaan tyhjää
eikä kukaan ole niinkuin hän

Sinä, katso, olisiko sittenkin niin
että sanat, valonsäteet, se hiljainen pyhä
jota et näe minussa
on vain jotakin, mitä et näe
että en ole narri - vain jossakin
eksyneenä linnunlaulun katveeseen

Juon siiderini linnunlaulun katveessa
yksin

Muut ovat jo menneet nukkumaan

8.

Kaksoisepisodi, Anne ja Kristus, mutta paljon miesmäisempänä, siis paitsi alasti, ilman meikkiä, molemmin puolin lavan keskiosaa, istuvat alasti,

Kristus (juo olutta?):

Olut marinoi jokaista soluamme
saunan lauteilla
lisää löylyä
talossa joka on tehty metsästä
jossa on puiden henki
silloinkin kun ulkona on talvi ja tähdet
sisällä on kesä

Vaikea uskoa että joku voisi
olla sillä tavoin kotona toisessa maassa
kuin minä omassani
toisaalla ihmisten täytyy olla pahasti eksyksissä

Jotkut ovat eksyneitä täälläkin
eli on on kai mahdollista syntyä väärälle seudulle
niinkuin väärään ruumiiseen

Minä en syntynyt väärään ruumiiseen
vuosia sitten olisin
mutta ruumiilla ei ole enää väliä
sukupuolen ja sakraalin
voi poimia sieltä täältä
mekkonsa tai takkinsa voi tarpeentullen
tehdä itse

Silloin elämän täytyi olla
kuin elokuva jossa on pelkkiä miehiä
tai sauna

Olut marinoi jokaista soluamme
pian on kiehuva pasta!

Anne:

Pimeän merestä nousee kaupunki,
talvineen ja kesineen
Täällä istumme, ei Stadissa vaan Helsingissä
ei pienessä metropolissa
vaan lukemattomissa joutilaissa huoneissa
vaikka toki kaipaan sinne:
kaareva rantapaikka, saunalaiturin keralla tai ilman
se pieni näyttämö missä istua kansallispuiden keskellä
kylpeä tai ajatella, olla liki

Ei siellä, kuitenkaan, voi ajatella tai sanoa mitään
mitä ei voisi sanoa kaupungissa
kerrostalon saunavuorona, 0,33 oluetkin ovat samat
ja sieltä voimme kävellä korttelin verran
kylpytakeissamme syömään Palak Paneerin
kynttilänvalossa
tai päivällä kulkea
saippuakuplien ja pilliäänien keskellä
lumoutuneiden revisionistien
tähtisilmien keskellä - juhlia uutta järjestyksettömyyttä
matkalla täällä - missä kaikki on aina liikkeessä
missä ei tiedä missä on - tai tietää, mutta ei missä se on
missä sininen lumi suutelee silmäluomiani
niinkuin keltaiset tai vehreät lehdet.

---- (nojaa taaksepäin)

Näissä pesiksi tehdyissä kivihuoneissa
lakanoidulla vuoteella, verhojen lepattaessa
nussiessamme
olemme samalla eniten eläimiä
ja eniten ihmisiä
syödessä ja nukkuessa on enemmän taidetta ja rituaalia
ja hiukan vähemmän
villiä taivasta

9.

Toinen kaksoisepisodi, kaksi tyyppiä, kynttilänvalo, taustalla kuva ovesta ja kertovat toisilleen, ovat ulkona ja siksi pukeutuneet lämpimästi:

A) Anne

Polttaa pimeänä kevätkesän yönä kaislavartista, lasipesäistä piippua puutarhassa; pimeässä hyvää marijuanaa täynnä oleva pieni lasikartio loistaa, kuin punaista valoa hehkumaan taiottu timantti. Tuo hehku elää hengitykseni mukana.
Varren kaislassa näen lapsuuteni kesämökin, jossa pitkät tuulessa huojuvat kaislat jatkuivat kauas rannasta. Makasin laiturilla niiden keskellä, katsellen avaruuteen avointa taivasta, katsellen tähtiä, kuunnellen laineita laiturin reunoja vasten ja tuulta joka heilutti kaislojen pitkiä varsia.
Kun hengitän sisään, tummana hohkava tulipää lasikartiossa syttyy eloon, ja voimakkaan makea savu virtaa minuun pehmeänä, kuin tuoli jolla istun.
Minäkin vajoan pehmeyteen, en halua liikkua, mutta aistini heräävät.
Pieni esikaupunkilaispuutarha on kuin todeksi tullut runo; yön valo riittää juuri valaisemaan ulkopuolella pimeän tien ja lasiovea kehystävien ruusujen terälehdet. Oven takana nukkuvat ystävät; nuoret, hullut ja nerokkaat. Valot sammuvat ja ihmiset nukkuu... Yrjänän sanat kuuluvat nukkuvasta talosta kuin laulettu kuiskaus. Ja meidän on niin hyvä.

B) Hippi

En tiedä miten kauan vietin elämääni ikuisilla niityillä, siellä missä voi aina nähdä horisontin, auringonlaskut ja nousut, tähdet kirkkaina öisin. Niityillä mistä ei tarvitse kauaa kävellä rantahietikolle eikä nähdäkseen metsän varjot.
Elin siellä, pienessä puisessa talossa, syöden mitä söin, ajatellen mitä ajattelin, päivät ja yöt, minnekään ei ollut koskaan kiire. Vain niinä hetkinä kun jokin pieni asia tapahtui kynttilässä ja kaikki valo mitä minulla oli huoneessa muuttui aavistuksen tummemmaksi, kaipasin todella, vaikka aina en tiennytkään mitä se oli.
Silloin kaadoin pullostani lasiini kirkasta ja kun sen aalto löi lävitseni,nukuin jo. Mutta sitten joskus, päivät niityillä muuttuivat auringonpaisteella, kirkkaudessa ja lämmössäkin harmaiksi.
Lähteminen ikuisilta niityiltä vie enemmän kuin koko elämän matkan kävelemisen mutta vähemmän kuin yhden askeleen, niinpä astuin pois, levottomille kaduille katulamppujen valoon.
Näin ihmiset ja tiesin että tulisin todella elämään. Saksofoni soi jossain kaukana. Halusin suudella. Mutta minulla oli oltava aikaa. Aikaa.

10.

Trio, 3 baskeripäistä tyyppiä, eivät puhu toisilleen vaan yleisölle

A) Anne

Siellä, missä sininen, punainen ja musta baskeri kohtaavat, tapahtuu varmasti kummia. Siellä juodaan samassa pöydässä punaviiniä ja valkoviiniä ja rommia ja lopuksi absinttia. Poltetaan ruohoa, koiruohoa ja ruohoa aidan toiselta puolelta.
Soitetaan baarin pianoa, kirjoitetaan pitkä novelli ja maalataan taulu. ostetaan takki ja kengät ja pitkävartiset hansikkaat. Hatut vain pysyvät päässä ja jalat maassa, vaikka pilvet eivät pysy taivaalla, jos kohta eivät tähdetkään, lehdet eivät pysy puissa ja linnut ovat rauhattomia kun ne lähtevät pois.

B) Claudia

Kolme baskeria polttavat tupakkaa iltapäivässä käveltyään kahvilaan kahisevien lehtien halki. Savu leijuu ilmassa, eivätkä vuodet herää unestaan ja tarjoilija hymyilee, vaikka onkin levoton.
Aidan tuollapuolen linnut puhuvat hiljaa mutta kauan. Valo lämpenee,
ruusu rakastuu orvokin suruun, orvokki ruusun rakkauteen. Lähellä ruoholle pudonneen mustan piipun savussa mehiläisten mustaraitainen kiima.
Korkea taivas piirtyy puutarhan ylle. Portin takana kävelee joku. Vain
puut ovat rauhattomia, illat hiljaa viilenevät.

C) Hippi

Baskerit heräävät talvipäivän aurinkoon ja kaupungin vanhuuteen, jota heidän nuoruutensa kehystää, he etsivät appelsiinin ja syövät sen, kirjoittaen, tulee kevät, linnut palaavat, talvi loppuu, oksien lävitse tunkeutuvat valonsäteet kukittavat metsän.
Odotus on päättynyt, tarjoilijatar kohtaa vanhan poliitikon joka on joskus ollut kommunisti samalla kun yksi baskeri maalaa, toinen naputtaa kahvikupin viereen rytmisarjaa ja kolmas on uponnut jonkin oudon unen pukemiseen sanoiksi. On kesä jälleen.

11.

Kertoja androgyyni, pukeutunut läpinäkyvään verkkopaitaan, ja pitkiin housuihin, narsistinen hahmo, yksi tuoli näyttömöllä, tuoli “väärinpäin” ja puhuja istuu sillä ja nojaa selkänojaan. Jenny

Rakkaani

Monien kirjojen ja maagisten elokuvien
kauniin turhuuden, kirkkaiden raitojen
keskisuurten denier-lukujen
mustien korkeiden kenkien
yöllisten savukkeiden, pehmeiden viinien ja tähtisadetikkujen
uusien, outojen ja historiallisten pukujen ja kampausten tytöt
kamariteatterien, pöytälaatikko- ja seinägalaksien tytöt

Oi, ja nuo kaiken harmauden hylänneet pojat,
jotka vielä osaavat nauttia laiskuudesta, mutta ovat oppineet pukeutumaan
eeppisten levyhyllyjen, pimeiden klubien,
hämärien vahvistimien ja lisämuistien pojat,
paperisilppuineen, värikkäinen kankaineen
omituisine soundeineen, lasipiippuineen ja runoineen

(ja kaikki tuo ihana transgender)

Väsymysten, skitsoilujen ja hymyjen
psykedeelisten taideaineiden
värit, kankaiden ja hiuksien,
koko spektriltä valon ja pimeän väliltä
sekoitettujen drinkkien ja monien kankaiden
vaihtelevien hb-lukujen ja puulajien
kohtuuttomien vaatimusten, partaterien,
liian usein liian korkeiden arvosanojen
ja matalien painoindeksien
ja silti loputtoman ymmärtämyksen tytöt

Kuitenkin, juuri sinä valaiset yöni
jopa huoltoaseman valaiset
ja kaiken hyvän ja vaikean keskellä rakkaani olet

Ne viinintuoksut, lohdutetut surut,
ystävyydet tahdon sinullekin
ja poissaolosi täyttää minut surulla

Viidentenä vuodenaikana me kävelemme puistossa
kuvaamme alastomia, mustia puita, poltamme tupakkaa
nauramme repaleisten pilvien alla, menemme
rantakahvilaan juomaan teetä kun viimein alkaa myrsky

12.

Hippi, polttaa piippua, tälläkertaa tavallista piippua, ja tupakkaa.

-

Sellaiselle tytölle kaikki oli juhlaa, se olisi varmaan halunnut päällystää
kuun erivärisillä peilinpaloilla ja laittaa unikkoteetä aina heti aamulla.
Elämällä ei näyttänyt sille olevan traagisia sävyjä, vain neonsävyjä,
kirkkaita sävyjä ja sitten hämyistä oopiumia.
Kyllä sen musiikissa jotakin oli, nimenomaan jotakin, harvoin täyteyttä,
kylläkin aavistuksia avaruuskaupungeista, androideista ja jostakin, jostakin
kaukaisesta, vaikka samalla psykerannoista, nuotiosta, kynttilävirrasta.
Kävelimme sointuvavärisissä mekoissa siellä, missä haaveet muuttuvat
unelmiksi, unelmat askeliksi kohti. Istuimme sängyllä suuri sininen
verho ikkunan edessä ja vaihdoimme vuodenaikoja, ja se yleensä halusi
soittaa kesäöisiä kappaleita ja ehkä tanssia, mutta oli meillä muitakin
aikoja, minä valitsin usein syksyn ja pimenevät illat, kynttilät ja hämärästi
valaistun huoneen, hiljaiset sanat.
Joskus niissä oli jotakin, mitä hän ei tavoittanut. Ainoa vain, että jossakin
kauhean syvällä hän oli rikki, oli vain tuo häkellyttävä viitta, josta oli tullut
hänen toinen luontonsa, epäilemättä täysin aito. Sen alla vain pimeä yö, tai
alasajo, jonka hänen läheisensä näkivät ajoittain. Ei niitä sinisen ja
surumielisen vyöhykkeitä, jotka tekevät elämästä luontevan, pehmeätä
koti-iltaa, himmeätä lampun valoa, äkillistä ja äärimmäisen voimakasta
kaipuuta ja nostalgiaa siihen hetkeen, jota elää jo.
Ei pysähtyneitä hetkiä, kun lähellä kyyneliä muistaa elävänsä, tai hetkiä
kahvilassa kirjoittaessa onnea. Hetkenä kun lamput syttyvät lasiseinän
takana.
Siksi me, miss Funky ja minä, jäimme lopulta toisillemme vieraiksi.

13.

Maria, naisten leikkaus puvusta, ja solmio.
Taustalla vaihtelevasti kuvataustaa, sovitettuna runoon, ei kuitenkaan liian
ilmeistä. puhuu vihaisesti,

Normistojen kuvastot, paholaisen projektori
joka kääntää sen kuvan joka sinua kahlitsee
sisällesi arvosanastoksi josta tulee huume
jokaisesta peilistä arvioitsija
jokaisesta silmäparista peili
ja jokainen nostaa paineen volyymin
joka ajaa näkymättömyyteen, yksinäisyyteen
persoonattomuuteen, tai liekaan
koetat vaputua, muuttua, mutta
sisäinen asteikkosi on antabuksen ja heroiinin välillä
ja silti näet vain kirouspeilejä ja sen toistuvan kuvaston
jota hallitsevat Wall-Street, Madison Avenue,
Pentagon-Hollywood etc.
jotka heittävät asioita loputtomaan
ja vääristyneeseen peilisaliin

Ymmärräthän, että se on illuusio, (riisuu puvun takin, heittää pois)
tuntematon on tuntematon, epäluulo väkivaltaa
epäkunnioitusta kuin kelmeä valo, rumat seinät
mutta kun katsoo toisin, muuttuu
anna peilien sulaa pois, luo itse toista kuvaa

Sitten jää vain kasa taulustoja
jotka ovat hullunkurisia, absurdeja mutta oikeudettomia
tarvitaan vain lainmuutos ja rekat hakevat ne pois
muutos, johon vaaditaan paljon pieniä murtumia
paljastaa järjen ja vallankumouksen valheet
joukko outoja ihmisiä, jotka maksavat tilastaan
tarvitaan vain mielenmuutos
ja jää kivettyjä aukioita joilla istua jouten
pian tiloja ja sohvia ja niin edelleen
valtio vangitsee julisteenrepijät
ja voimme nostaa maljamme

(riisuu solmionsa, avaa ja sotkee hiuksensa)

Jossain huutaa
rekrytoinnin synkkä ovi raivottarineen
siisti
virallinen
normaali
edustava
jääkööt, minä en taivu
jotain muuta täytyy keksiä.


---- vaikenee hetkeksi, ehkä jopa itkee hetken,
muuttuu raivosta rennommaksi, puhuu hellemmin, mutta varmasti ----

Puhuja, minä en pelkää sinua enää.

Puhuja, minä istun yleisön keskellä, mutta minä en pelkää sinua enää
enkä minä, puhuja, enää tunne tarvetta seurata sanojasi.
Ennen, kun tulin kuuntelemaan sinua, jokin sai minut uskomaan, että
kaikki, jotka istuivat yleisössä, kaareutuivat aaltona sinun puolellesi
ja siksi, siksi minä halusin olla osa aaltoa, uskoa, mitä sanot
mutta vain koska minä pelkäsin sinua, koska pelkäsin voimaasi muissa.

Puhuja, minä vihasinkin sinua joskus, halusin heittää jotakin,
olla ensimmäinen kivi, vaikka pelkäsin aaltoa, minä kapinoin sitä vastaan
silloin, kun en voinut kylmettää silmiäni, ne olivat kuumat

Mutta puhuja, minä en pelkää sinua enää.
Sillä, vaikka sinä olet lehterillä ja minä olen penkissä,
minä olen yhtä suuri kuin sinä ja se joka istuu vierelläni ja kaikki täällä
ja ehkäpä minä tunnen tämän yleisön
minä en enää usko, että he välttämättä uskoisivat sinua,
ja yhtähyvin he voivat olla minun puolellani kuin sinunkin
ja vaikka jotkut pelkäävät sinua vielä, minä en enää pelkää
sillä uskon, että sama, lämpimämpi katse on syttynyt niin monien silmiin

Puhuja, minä en vihaa sinua enää,
vaikka sinä olet lehterillä, sinun jälkeesi nousevat hän ja hän ja joskus minä
ja sinä puhut meille, ja me kuuntelemme, mutta kun olet laskeutunut,
olet laskeutunut, ja kynttilät, jotka palavat salin reunoilla,
palavat kaikille meille -
(Claudia ilmestyy lavalle)
Ei enää yhtäkään paimenta
ei enää yhtäkään salaista kirjoitusta
kun paimenten kaipuu on ohi, koittaa uusi aika
Ei enää yhtäkään suurmiestä
ei sotaherraa, talouskeisaria, lehtimogulia, oligarkkia
piispaa, pappia, imaamia tai anarkistijohtajaa
Ei enää yhtäkään johdattajaa
kaikkien meidän on yhdessä ja yksin kuljettava
valon, hämärän ja pimeän halki
ja istuttava demokratian kahvilassa latte edessämme
tai kahden euron tuopit
ja valon ja pimeän ja hämärän kirjat
lehdet ja nuotit

14. Edellisen puhuja jää lavalle, Claudia tulee paikalle, tulee heti lähelle,
puhuu Marialle,

Niissä metsissä, rannoilla ja kalliolla,
joille tämä kaupunki on rakennettu
ei ollut luontoa, vaan lukemattomia luontoja
puiden, eläinten, immeisten
aaltojen, aukioiden, polkujen, purosten
luontoja on sittemmin tullut vain lisää
huone, tie, juomalasi,
teeseremonia lämmitetyssä tilassa
kun ulkopuolella on lumimyrsky
muoto, joka vaatii yhtenäistä
pukua ja protokollaa,
josta ihminen siivotaan pois
murtuu kaikkialla yhtä aikaa
eikä sitä edes ole
kun sitä ei elä
baari, jossa nukkua sohvalla kuin kesäkuun niityllä
kahvila, jossa istua ja katsoa ulos, kun linnut istuvat johdoilla
katukiveys, jolla istua, polttaa tupakkaa, ja välillä kirjoittaa
kulkueita, joissa kävellä, ja puisto, johon ne loppuvat
on määränpää, jonka rauha leviää kaikkialle


(Suutelevat)


15. Kristus aloittaa, jälleen ilta, jonkinlainen kuva Helsingistä taustalla, puhuu lumoutuneena, tässä kohtauksen 7 poika, vaiti hänen vierellään, alastomana, seisoo suorassa, katsoo kohti tyhjyyttä/yleisöä musiikki jotakin “luomoutunutta”. Kumpikaan ei liiku paikaltaan.

A) Kirstus (puhuu markille, tehdäkseen tähän vaikutuksen)

Avaruuskaupunki

Helsinki on avaruuskaupunki
suurimman osan vuodesta on pimeää
mutta tähdet näkyvät niin hyvin
että muistaa olevansa avaruudessa
joka jatkuu galakseineen kaikkiin suuntiin
ja pinnat ovat sileitä ja kiiltäviä
kaikkialla kuitenkin on valoa
katulamppujen, verhoiltujen ikkunoiden,
kahviloiden ja valaistujen rakennusten
pullonkaulakynttilöiden ja lamppujen valoja
juhlijoiden kasvoilla -
maassa on lunta ja kaikki on muuttunut
tai katujen ja talojen pinnat
kimmeltävät sateen jälkeen

Vain hetken kesä on ruusutarha
ja vaahtopäiset aallot lyövät
vasten vihreän Suomenlinnan kallioita
ja Töölönlahdella myydään karpalomehua
kaikki on valoisaa
sitten kaikki palaa lehtien myötä
valoisiin tiloihin, öiden nauruun

A) Mark

Soita minulle raskaus, lumous
syvälle minuun putoilevat sävelet
jotka kimpoilevat seinistä ja laseista
tarjoa tuoppi – ja nauravat silmäsi
junatarinoita, yhteistä
liikutu kirjoituksestani, suutele minua
mennään
tänä iltana annan
iltasieluni
ota neitsyyteni
sisäänvedetty vatsani, jalkani säärilläsi
pue mekkoon, tule syliin
puhu minulle tulevasta maailmasta
peloistasi, toivosta
dialektiikasta
romantiikasta
jammaillaan lapsuuden ääniä, ja nuoruuden
välillämme uneen saakka, aamuun

16. Mark herää aamuun kevyelle sängylle, aamun valoa, nousee,
hymyilee, alkaa kertoa:

Valonsäteet löivät sisään, ja heilauttivat verhot auki. Ne kattoivat pöydän ja toivat lehden ja teemukini oli edessäni. Kaupunki käynnistyi, kuin herätyksessä oli hiljaisuus muuttunut raitiovaunujen ääniksi, ihmisiksi, huuteleviksi örmyiksi ja kaunottariksi sekä vielä nuoriksi taiteilijoiksi aivan kuten ihmiskunta on aikojen alusta jakautunut.
Kahvilat ja antikvariaatit olivat auki, jossakin kaukana pellolla maalainen kiroili traktoria joka ei toiminut ennen kuin huoltomies saatiin paikalle. Verhot avautuivat ja viileä tuuli avasi ikkunat ja sytytti savukkeeni.
Aamu nousi kattojen ylle ja yön pelot olivat ohi, mutta yön intohimot jatkuivat, paljaat rinnat ja jalat ja korvat olivat valossa paljaampia. Yön sävelet tosin menettivät siipensä, monet runon jalokivet täytyi asettaa odottamaan uutta pimeää yötä, hohtavia kynttilöitä ja hulluja timantteja.
Aamu veti minussa uuden henkosen tupakkaa. Ajattelin kohdunkaulaa
jota pitkin mennään ja tullaan maailmaan, rintoja, maitoa, hunajaa, joiden
kautta tullaan ylimaailmaan. Vastapäisen talon ikkunassa joku poltti lasipiippua, yhdessä niistä asunnoista, joissa aika on kaiken ajan ulkopuolella.
Muistan ajan kun etsin huoneita jotka leijuivat kuin erillisinä taikapiireinä avaruudessa.
Se oli kuitenkin yön todellisuutta, en etsi sitä enää; rakastan selvyyttäni,
sitä että koko kaupunki heräävine aamuineen leijuu laajan maailman pinnalla, samoin kuin kaukaiset kaupungit, ja on aivan yhtä ”kaukainen”
kuin nekin, varsinkin nyt aamulla. Maapallo leijuu yksin avaruudessa,
mutta hittoako minä avaruudesta, taivas on sininen ja sen alla on vain
muutama kapinallinen, aamuauringossa hohtava pilvi.
Kaupunki kauppoineen ja toreineen ja valittuine sieluineen jatkuu aina kaupungin laidalle saakka.
Vastapäisen talon ikkunassa itkee tyttö, varmaankin väsymystään, valvottuaa yön, ajateltuaan onneaan. Ehkä hän on yhä onnellinen. Huoneissa aistimusten jumalalliselle merelle ei ole loppua. Joku toinen tyttö kävelee kouluun.
Mutta hittoako siitä. Minun on nukuttava. Vaikka lakanat kuivuvat
ja lepattavat alhaalla tuulessa, on aika pysähtynyt.

17. Hippi jälleen, polttaa tälläkertaa matolla bongia, sänky on takana petaamattomana, mutta kotoisana

Tietenkin todellisuuden rajat muuttuvat aina kun jotakin luomme
koska kun luomme, luomme kuin Jumala
sillä siitä mistä ei voi puhua, ei ole vaiettava,
vaan otettava tyhjästä uusi kieli
jolla kaiken voikin äkkiä sanoa, eihän muuten mitään olisi sanottu
ei kukaan olisi kirjoittanut tai soittanut tai tehnyt mitään
ellei niin olisi vain välähdyksiä, ellei pelkkää kylmää
kun tietenkin on niinkin, että voin väittää että kuvasin tai valokuvasin
paikkaa missä olin tai join siellä teetä kun yhtäkaikki
kuvani ja kirjoitukseni veivät minut tuohon paikkaan tai tarkemmin
ne olivat tuo paikka
niinkuin se joka on ollut yhdessä kanssani on luonut; näytellyt itseään.

Minä kiitän teitä
insinöörit, matemaatikot, fyysikot etc.
briljantista teknologiasta
tehtaissa ja kahviloissa ja kaikkialla
jota minun ei tarvitse nähdä tai ymmärtää
mutta joka vapauttaa minut

Minä kiitän teitä poliitikot ja kriminologit
laeista jotka suojelevat meitä kaduilla, kodeissa, kahviloissa
joista käsin koetamme muuttaa suuret virheet ja fasismit
Minä kiitän teitä, käsityöläiset, kauniista kankaista ja esineistä,
muusikkoja sävelistä jotka tuovat henkensä maailmaan
teitä jotka tuotte laulun, viinin, leivän!
Teitä, floristit ja ompelijat!
Teitä jotka loitte kirjat, antikvariaatit, kirjastot,
jotka pidätte niitä yllä

Tuhansia huolehtivia käsiä, niitä jotka polttelevat jäitä,
niitä jotka olen maininnut, ne jotka olen unohtanut
arkkitehteja, jotka piirsivät kaupungit
kaikkia seitsemänteen ja n:nteen polveen
niihin, jotka keksivät tien ja huoneen ja juomalasin
jotka alkoivat kutoa kieltä ja katsoa tähtiin
jotka kattoivat pelipöydät ja huoneet
käsityöpajat ja temppelit jotka kurkottavat pyhää
valaen henkeä astioihin, huoneisiin, kaupunkeihin, kansakuntiin
paljon myöhemmin niihin, jotka toivat metsän kaupunkeihin
etsivät puhdasta konetta

Minä kiitän teitäkin, opettajat, jotka kertoivat
ystävilleni ja toimittajille
sen, minkä he kertoivat minulle
minkä teiltä luin
opiskelijat jotka opiskelevat itseään,
oppivat hiljaa rakastamaan

duunari, joka soittaa klubilla iltaisin
luottamusmies joka puolustaa ihmisyyttä
ja kuuntelee klubilla iltaisin
äiti joka imettää lasta
työtön joka kirjoittaa pyhyytensä nettiin
kaikki jotka täyttävät tämän maan hengillään

Te, taas, jotka täyttämällä täytätte tyhjää
vartijoiden armeijat, repijöiden falangit, mainosautojen ajajat
teette mainoksia tiellemme,
ajatelkaa, lopettakaa, vaihtakaa valtiolle lämpimämpi valo,
vaihtakaa alaa tai vain menkää kotiin
lukekaa ja kirjoittakaa
koska runous on siinä missä mikään ei ole muuttunut
vaan kaikki on toisin
ja tekin voisitte työttöminä tehdä jotakin hyvää
rakastua, kirjoittaa, hankkia ehkä lapsen

Minä kiitän teitä, jotka olette auttaneet näkemään ja tuomaan

Teitä minä kiitän, jotka olette laittaneet moninaisia aterioita,
teitä, joiden kanssa olen viettänyt kauniita aikoja
teitä – eläviä ja kuolleita – jotka näytitte
ne historian, ilon mustikkapaikat mistä etsiä sen mitä kirjoitan
ja jotka otitte vastaan, minkä teille lahjoitin

rakkauteni saa silmäni niin selkeiksi, että melkein voisin nostaa
käteni ja nähdä maailman väistyvän edessäni, ja kaikki hohtaa,
kaikki on avaruudessa, kaikki on olemassa, kaikki on meidän

En minä halua opiskella, rakastaa vain
anna minulle nimi, joku jota rakastaa,
joka kirjoittaa etsimeen, tilata kirjastoon,
tulostaa ja lukea viinin kanssa
tai kuulla stereoista kun ohjaa näyttöpäätettä halki yön
anna minulle nimi, joku jota rakastaa
elävä tai kuollut, kunhan hän ajattelee

Olen kerännnyt historiaa, pyytänyt mielikuvitustani
anna minulle nimi, joku jota rakastaa.

Ne jotka vaativat vapauksiaan
eivät ole hiljenneet vaan ainoastaan vaienneet
ja silloin ilma on raskasta kuin myrskyä ennen
se on alkamassa
lumotulla taajuudella

18.

Maria ja Claudia tytöt nojaavat sänkyyn, molemmilla kahvikuppi,
Maria on hiukset vapaana, mustissa farkuissa, ilman paitaa, myös Claudialla
vapaat hiukset, ja hän on varmempi kuin aiemmin.

a) Maria

Paradoksit, syllogismit, grogit, holkit, animismit,
kristallit, asetelmat, valöörit, lasipiiput, helmipelit,
sanaleikit, mielikuvat

b) Claudia

Paistetut munat, pavut, leivät, kerma, musta kahvi,
aamulehdet, kaukaiset sodat, sarjakuvat, aamuolut, iltaunet

a) Maria

Ajoimme peltojen ja metsän halki jossakinpäin Suomea
sinisyys muuttui kullaksi kun ajoimme asvaltilla sumun ali ja
läpi ja soitimme levyjä

b) Claudia

Hänen kanssaan tunnen eläväni, hänessä on hehkuva aika, kaikki tuoreet
kokemukset, kun marjojen maku kun sen tuntee ensimmäisen kerran,
kuin kukkivat puut, valkea kuu, kesän tuoksu. Lasillinen uutta mehua.

a) Maria

Ja näitä riittää....

19. Kristus (jonka puhuessa tulee ilta)

Ei ole mitään Enkelten Legioonia
eikä liioin sotajoukkojen Jumalaa
ei Samuraita eikä murtumatonta sotilasta
vaikka ei ole murtumatonta joka istuu kodissaan ja kirjoittaa
kenen tahansa hyvyys murtuu nälkään
kenen tahansa mieli murtuu kidutuksen alla
tieto jonka varassa elävät tuhannet kerrotaan yhden sormen murruttua
eikä se ole mikään ihme, ei edes häpeä - ihmisyys on hauraampaa kuin lasi
kuin ohut, kimalteleva pallo joulukuusen oksilla
kuin lasinen koriste jonka sisällä sataa lumi
villin hahmon ylle mustassa takissaan, hahmon, jonka nimi on Pelko
sanomalehden sivuilla pahuus, kenraali nöyrtyneen ylipäällikön vierellä
ja yksikin fasistien partio riittäisi tuhoamaan minut
yksi luoti poistamaan minut ja joku pesisi veren ja kaikki olisi ohi
ja jossain putoavat pommit jossakin veri siivotaan pois kun
viimeinen kuulusteltu on ammuttu eikä jää kuin tyhjä betoninen huone
mutta tässä seison kauniina hauraudessani
uhkaavat narrit veitset käsissään ulkona kadulla
kasvot maalaamatta pesemättömissä hampaissaan
sotilaat aseistettuina automaattiasein ja puhtain pitkin takein
hirtettyinä vain solmioihinsa miehet mustissa takeissaan
myyvät pommeja toisilleen, allekirjoittavat paperin joka tarkoittaa miljoonaa
mutta olen turvassa, vain siksi ettei paha ole lähelläni
enkä ole niin typerä että astuisin mukaan sellaiseen tanssiin
vapaus on olemassa, vapaus rikkoa lasi, vaikka se on typerää
vaan toinen hauraiden aika nousee ja lopulta voittaa
hyvyys ja hyvä maku, viinien ja lämpimän huoneen aika
kerran lapsi seisoo kadulla vierelläni
ja me kuljemme vailla pelkoa syömään valaistuun, samettiseen huoneeseen
jonka pöydissä ihmiset nauravat, itkevät turvassa pahalta

En elä kuitenkaan vailla pelkoa, en vailla uhmaa
kun 200 kilometrin tuuli piiskaa mustaa nahkaa
sama tuuli joka tuulee Veljeskuntasaleista ja Etelävaltioiden pimeydestä
mustista kabineteista, solmiorulettipöytien äärestä, nahkapöytien takaa
kun samaan aikaan toisaalla, tie vie ja vie, vie heleään aurinkoon
valtatie ja sodan muuttoparven katsomo jää taa
vain loppuakseen rautakangen lyöntiin
tai piikkiin ja liiton koneisiin
kun tämä maa heitä uhkaa, se uhkaa minuakin
kun eivät nahkapäiden nyrkit tai konservatiivien konekiväärijoukot
ymmärrä punaista hamettani

Olen aikani lapsi ja kirjoitan aikaa auki uuteen vapauteen
uusiin saleihin ja huoneisiin
tanssiin korkealle
yli tylsyyden mandaattien vallan
yli tavallisten valtakuntien
yli arjen tyrannian hohtaville sivuille ja syviin nuotteihin

20. Jenny (joka puhuu illalla)

Tahdon avata kalloni
täyttää pääni
humalluttavalla maustetulla viinillä
mausteina
värit, äänet, tuoksut, sanat, maut
Tämä viini on vereni sisar
juopumuksen mukana
tulee esiin vereni kirjoitus
riimuina
himo, rakkaus, pelko, kaipuu
vasta sitten voi antaa selvyyden tulla
kirkkauden valaistuna hehkulla
pehmeänä kaupungin kivi
tässä on kaikki
tule, juodaan toisemme humalaan

-----

Täällä päivät ovat vain öiden kalpeita varjoja
tuhansien kukkien tuoksut ja värit
aivopoimujemme pimeässä
kun tanssimme
ultravioletti kuu valaisee
kankailla kasvavat sienet
me tanssimme nuotiolla
lammen vierellä
öisessä metsässä
ennen auringon nousua
ja bongi on piilotettu puun alle

21. Anne ja Hippi (taustalla ultraviolettisieniä tms.)

A) Anne

Miten kirjoittaa kaikki tärkeä,
kirjoittaa meidät,
kirjoittaa vuosi, kieli ja isänmaa
sen maisemat
missä me tapasimme, ystäväni?
missä me kohtasimme, rakkaani?
siellä jossakin, eksyneessä ajassa ja paikassa
kiireettömässä ajassa, valmiina ottamaan vastaan ihmeen
minkä sanojen ja iltapäivien kautta
tuli hymyilevistä kasvoista ne joiden kanssa istuu juhannuksena tulien luona,
juo vappuna samassa paikassa?

Olemmeko me vieläkin siellä, ajassa joka soljuu vapaana
paikassa joka tuo eteemme kahvikuppeja ja suudelmia
runoja ja maalauksia?

Olen toki ollut myös rikki, tuntenut tämän kaikki negaatiot
hetket, kun mikään musiikki ei soi, askeleet kadulla eivät kohtaa,
hetket yksin yöllä kotini pimeydessä jotka
joskus sulavat aamun toivoon, joskus uneen
kaipuun kauas, sillä jos ei täällä,
niin jossakin ovat nuo enkelinkasvot, nuo nauravat pylväskäytävät
Olen pelännyt, että ajat ovat loppuneet, tai ettei minulla ole mitään,
ei mitään sanottavaa tai annettavaa, ja kuitenkin uudet illat aina tulevat
ja kuitenkin aina aamulla herää vaikka on pelännyt ettei aamu tule
että ne huoneet ovat poissa, joissa kohtasimme,
laske kätesi, olen täällä yhä, soita, tanssitaan vielä
vielä on kitaroita tanssipaikkojen vierellä, hetkiä metsässä
jonne musiikki soi läheltä
ja aamuja joihin herätä

(Hippi ottaa henkoset jointista, laskee kätensä Annen olkapäälle,
hymyilee, ja ojentaa jointin Anne hymyilee, he hymyilevät toisilleen,
Anne painautuu Hippiä vasten, Hippi asettaa kätensä hänen
ympärilleen)

B) Hippi

Keskeytät ajatukseni kun hymyilet ja katson silmiesi
tulenelävään hohteeseen,
metsään, öiden lumoukseen, tulenvaloon kasvoilla
nauruun, liekkien kuiskeeseen
- jonka tahdon ihoani vasten, sen mikä olet

äkkiä tiedän täydellisesti mitä sanoa nyt, ja vielä
metsät muuttuvat bussin istuimiksi, istuimet kaupungiksi

Minä suutelen sinut keskeltä auki, kattoon kasvavat öiden freskot
tähtienvalo loistaa huoneeseen
sinä suutelet minua, ja uumilleni kasvaa hopeapuu
runkoa hyväilee tuuli, taivas on hiljainen
seinät hyräilevät, freskot syvenee

A) Anne

Viellä kesän lopulla
pieniä savanneja kaupungissa
hiekkaa, poltettua vihreää
paljasta ihoa
sypressiunet
ja hautausmaiden
kivet ja moniväriset kukat
kylpevät auringossa
kuljemme rantaan – rakastan sinua
enemmän kuin ennen
ja vielä enemmän
kun yöt pimenevät

(kävelevät pois kädet toistensa uumilla)


22. Viimeinen kohtaus Kirjailija, ja Jenny

A) Jenny istuu

Tilat kääriytyvät itseensä
ja valosta katossa ja seinissä
tulee uusi ihmeellinen taivas
oven tuollapuolen silkkaa tyhjää
tähdet värisevät
puut kääntyvät tuulessa
ja on hyvä jäädä

Täällä olen turvassa
itken pehmeässä tuolissa
kääriytyneenä filttiin
juoden teetä
ulkona musta tähtinen talviyö
lumi kimmeltää ja ikkunasta
jossakin alhaalla tanssitaan - minä en tanssi
minä itken pehmeässä tuolissa
minut peittävät kyyneleet ja punainen villa
äkkiä kaikki on loksahtanut paikalleen
surumieleni soi puhtaana
itken ja kosketan itseäni
ja kaikilla lampuilla ja kahviloiden sisäpihoilla on jälleen tarinansa

B) Kirjailija istuu

Tähtilasistojen takana me istuimme, ja samettituoleiltamme katsoimme
kuinka punaviini välkkyi kristallilaseissa eikä ruokaa puuttunut koskaan
me istuimme, ja lauloimme lauluja vanhoilta ajoilta ja oli päämme seppelöity
pehmeissä sanoissamme naurujemme välillä arvostus maailmaa kohtaan
kuinka aallot lyövät rantahietikkoon simpukoiden ylle
ja siellä kalpean auringon alla lapset kuulevat meren kohinan
ja rantakuppilassa aaltojen rajalla istun juoden snapseja ja
syöden oliiveja
palaa piippuni ikuisuuteen
tähdet valaisevat rannan niinkuin sinun muistosi
ja minä lähes itken -
aallot pimeydessä ja kaukaiset majakat tekee rauhalliseksi
ja katselen maailmaa olkikattojen ja värikkäiden lamppujen alla
istuen korituolissa pitäen pöydällä juomaa ja meren pyöreiksi hiomia kiviä
piirtäen outoja kuutamoisia kuvia nahkaiseen piirustusvihkoon
kirjoittaen kummia kuvia runoihin niiden vierellä
tähtilasistojemme takana

C) Kirjailija nousee

Ei – missä olimme kerran, emme ole siellä enää,
missä kohtasimme, nämä nurmet kadun vierellä ovat muuttuneet
ja minä rakastin sinua
enkä nyt, ole yhtään vähemmän rakkautta täynnä
unelmani ovat toiset, ja yhä
yhä haluan,
ja kertokaa, te, joita rakastin – rakastan,
keitä te olitte ja olette? Tottakai rakastin myös suurta
hopeareunaista peiliä, suitsukkeita ja unikkoja.
sinisiä loputtomia päiviä, öitä
joina katsoin kirkontorneja ja asetin peilissä rintansa omikseni
ja uumani Greta Garbon ja vanhojen mustavalkoisten elokuvien tytöt
Woodyn vuoristorata ja sateinen katu
talvet, eivät lyhyitä päiviä vaan pitkä juhlayö
aina kun jokin sävel soi korvissani, toivoin, että voisin jakaa sen
kuulemiseni, kunnes välillä kohtaamme,
kahviloissa, joissa istua tuntikausia,
tiedättehän tämän kaiken...

Me lauloimme aamuun asti,
outoine ääninemme, miten sattuu, mutta
kuulimme että tarkoitimme mitä sanoimme
kun lauloimme nuoruudesta ja rakkaudesta, ei muuttuvasta
vaan muutettavasta maailmasta
vapaalla taivaalla valkeni aamu
me, häkkilintuja, mutta taivas oli vapaa
me olimme yhdessä, ja varastaneet riittävästi aikaa.

Rannanääressä lintumaan laulut
täällä kaksi reititintä vilkkuu vierivieressä
verkko löytää jos osaan kirjoittaa nimen
inhimillisen työn, vuosikymmenien etsintä
muistitikulla avainten kanssa samassa nipussa
kirjoitan valkealla kannettavalla
laulua korvissani, rannanääressä lintumaan laulut
verkko löytää tarinan vuosikymmenien takaa

Me, ei-kenekään-maalla, jossa meri on yhtälailla meidän ja lapsien
ranta pitkä ja hiljainen, samaa me olemme yhä,
kohtaamme viellä,
unikot kukkivat vielä, ja tuhannet huoneet tauluineen
kuohuviinit ja vesilasit,
hymy on yhä,
hymy teille
kiitän. Olettehan?

A) Jenny nousee

Haluaisin tavata äitini
aikana jolloin hän ei vielä ollut äitini
kun minua ei ollut,
en ollut vielä laskeutunut hänen nuorta kohdunkaulaansa
niin, hän on, sellaisena kuin hän ei ole
nähtävissä vanhoissa valokuvissa, niinkuin tulee olemaan,
kun ei enää ole hänen nimeään kantavaa naista
kun minä varmaan vielä olen, mutta toisena kuin nyt

Tahtoisin tavata hänet mutta en voi sillä hän on keksitty
ei sillä tavoin kuin nykyisyys on keksitty
vaan niinkuin romaani tai runo
nähtävissä menneisyyden sanojen tai valonsäteiden tanssina
mutta niin ettei sitä voi koskaan koskettaa
voi vain suudella mattapintaa tai musteelta tuoksuvaa paperia
kaikki se katoaa toiseuteen -

Kaikki katoaa arkistojen pimeään
ja jokaisen on luotava maailma uudelleen

------

Loppu on hiljaisuutta.
Alussa oli hiljaisuus,
ennen kuin hypimme lavoille ja koneiden ääriin
ajamaan virvatuliamme
hiljaisuus on ollut kaiken aikaa
kaiken vouhkan alla ja
se meidät vapauttaa
kaikki on hyvin yksinkertaista:
ennen kuin alat lukea,
on vain huone, puistot, metsät, tiet,
kun mennään kauemmas, vaihtuvat tähdet ja seinät
sukupolvet vain näyttämöllä
joka on kuin ensihetkinään, tai kun näyttelijät ovat astuneet alas
ja siksi mitä haluavat.

.---------------
Valot syttyvät.

Jenny ja kirjailija kumartavat yleisölle. Muut hahmot tulevat heidän vierelleen.